Edellä kuvatut tapahtumat ovat lievästi sanottuna erittäin ikäviä mutta tuntuvat varmasti kaukaisilta
tavallisen harrastajan ja harrastekilpailijan vinkkelistä katsottuna. Suuressa maailmassa nyt ylipäätään
tapahtuu kaikenlaista, johon me pienet ihmiset emme voi vaikuttaa millään tavalla.

Me haluamme kohdella hevosiamme parhaalla mahdollisella tavalla ja huolehtia niiden hyvinvoinnista niin
hyvin kuin vain ikinä osaamme. Pyrimme mahdollisuuksien mukaan järjestämään niille mahdollisimman
lajinmukaiset elinolosuhteet, riittävästi maukasta vettä, oikeanlaisen ruokinnan, sopivat varusteet ja hyvän
kengityssepän. Jos tuntuu että kaikki ei ole aivan kunnossa pyydetään pikaisesti paikalle fysioterapeutti,
hieroja, osteopaatti, kiropraktikko tai heidät kaikki. Tutkitaan nettiä, kysellään kavereilta, ollaan huolissaan
ja koitetaan kaikin omassa tiedossa olevin keinoin auttaa hevosta.

Myös ratsastuskouluissa harrastavat kiinnittävät tänä päivänä paljon huomiota hevosten hyvinvointiin.
Erityisen tarkkoja ollaan siitä, että hevoset eivät tee liikaa töitä ja osa ratsastuskouluista jopa julkaisee
hevostensa työmääriä somealustoillaan. Tässä kohdassa on ehkä hyvä mainita, että isolla laitumella
laumassa hevonen voi liikkua jopa 20 kilometriä päivässä ihan vapaaehtoisesti. Toki sillä ei silloin ole
ihmistä selässään.

Luin hetki sitten Hevosurheilun kolumnin, jossa toimittaja Fatima Mattila osuvasti kirjoitti, että tasapainon
ja perusratsastuksen harjoittelu on ratsastajien keskuudessa suunnilleen yhtä suosittua kuin juurihoito.
Toivoakseni tilanne ei nyt ole ihan näin synkkä mutta väittäisin että tässä kuitenkin piilee totuuden siemen.
Ratsastus on vaikea taitolaji, siitä voimme olla täysin varmoja. Alussa mainitut huippuammattilaiset ovat
tehneet vuosikymmeniä kovaa työtä saavuttaakseen tason, jolla nyt ovat. On sanomattakin selvää, että vain
todella harva yltää sille tasolle ja on valmis tekemään kaikki ne uhraukset, joita maailmanluokan tason
saavuttaminen vaatii, eikä se tietysti ole tarkoituskaan.

Jos nyt kuitenkin hetki ajatellaan asiaa kärjistäen hevosen kannalta – onko kivempaa kantaa selässään
tasapainoista hyvää ratsastajaa, jolla on hyvä keskivartalon tuki vai sinne tänne keikkuvaa, jäykkää tyyppiä?
Edellä mainitsemistani hevosen pito-olosuhteista, varusteista ja asianmukaisesta käsittelystä on siinä
mielessä helppo huolehtia, että ihmisen ei juurikaan tarvitse muuttaa itseään, korkeintaan raottaa
lompakkoaan enemmän tai vähemmän.

Sen sijaan oman ratsastusosaamisen kehittäminen vaatiikin jo aika paljon enemmän, pitää muuttaa omaa
tekemistään, nähdä vaivaa eikä aina edes ole kivaa. Kuitenkin mahdollisimman hyvä ja korrekti ratsastus on
kiistatta hyväksi hevosen hyvinvoinnille. Otetaan hevosen hyvinvoinnin nimissä kaikki yhdessä ensi
talvikauden teemaksi vilpitön heittäytyminen mahdollisimman hyvän ja tasapainoisen istunnan ja apujen
käytön harjoitteluun! Ja hevoset kiittää.